lauantai, 4. joulukuu 2021

Onnellinen loppu

Ajatelkaa, että näin lopulta tapahtui: 

Tällä blogilla on onnellinen loppu. Minusta tuli äiti.

En edelleenkään ole synnyttänyt uutta elämää - kukaan ei ole saapunut maailmaan minun kehoni kautta. Polkumme ei myöskään muuttunut adoptiomatkaksi. Silti olen ihan jokaisella solullani äiti lapselle, joka ei muita äitejä tunne. Olen todistanut hänen ensimmäisiä sanojaan ja askeleitaan, ja juuri nyt hän nukkuu vieressäni selkä selkääni vasten odottaen unissaankin huomisaamuista joulukalenteriluukkua. Ennen tuutulaulua hän halusi taas kerran katsella vauvakuviaan kainalossani pötköttäen. Ensimmäisissä puhelimestani löytyvissä otoksissa hän on yhdeksän kuukauden ikäinen. Ne on otettu jo useita vuosia sitten, ja niitä on katsottu sen jälkeen usein.

Yhteiskunnan silmissä olemme perhehoitajia, eikä osoitteessamme ole kirjoilla alaikäisiä. Universumi kuitenkin tällä kertaa huomaavaisesti yhdisti oikeat vanhemmat tarvitsevan lapsen meihin, jotka oikeasti tarvitsimme lapsen. Tässä talossa asuva lapsi on kotonaan, hänellä ei ole toista kotia. Hän tietää, mistä on tullut ja me kerromme hänelle hänen juuristaan, mutta hänellä on myös syntymäsukunsa lupa ja rauha kasvaa ja kutsua meitä äidiksi ja isäksi. Hänen saavuttuaan kaikki kliseet olivatkin äkkiä totta: Juuri näin tämän pitikin mennä. Juuri häntä me odotimme kaikki ne vuodet. Meille ei annettu biologisia lapsia, koska sellaisia saatuamme emme olisi osanneet etsiä häntä, vaikka juuri hän on syntynyt maailmaan meidän lapseksemme. En haluaisi ketään toista. Elämä täytti suurimman toiveeni, eikä minun tarvitse olla katkera.
 

En tiedä tarkalleen, miten hän sai alkunsa, mutta sillä ei ole minulle enää samanlaista painoarvoa kuin kauan sitten tätä blogia nimetessäni. Hän on olemassa, minä olen olemassa, me olemme olemassa toisillemme. Rakastan häntä, lasta, joka minulle yli kymmenen vuoden odotuksen jälkeen lopulta annettiin. Niinpä nousen vielä tämän lämpimän peiton alta täyttämään seuraavankin luukun ja siirtämään joulutonttua. Tällä lapsella jos kellä on oikeus uskoa ihmeisiin!

tiistai, 30. elokuu 2016

2016

Uskomatonta, että on vuosi 2016. Alan olla vanha. En ehkä muilla mittapuilla, mutta lastenhankintaan. Kun aloitimme yrittämisen, olin nuori, 25-vuotias. "Teillä on vielä hyvin aikaa", sanottiin. 

Seuraavaksi täytän 35.

Vaikka en kaipaa lasta aktiivisesti, lapsettomuuden suru on viime kuukausina nostanut päätään. Huomaan vuosi sitten kirjoittaneeni: Onneksi meillä on toisemme. En voinut tietää, että kävisimme tulevien kuukausien aikana läpi parisuhteemme suurimman kriisin, joka työntäisi syrjään kaikki mahdolliset haaveet. Vasta muutaman kuukauden ajan on tuntunut taas hyvältä ja turvalliselta. Kyllä, meillä on edelleen toisemme, mutta selvästi on mietittävä sitäkin, mitä muuta me ehkä elämältä vielä toivomme.

Olemme hakeutumassa sijaisperhevalmennukseen. Katsotaan, olisiko se meidän polkumme. Pakko ei ole. Mitään. Mutta kokeillaan.

 

 

 

 

 

             

 

 

 

 

 

sunnuntai, 13. syyskuu 2015

Tässä

Tässä me edelleen olemme. Vuosien ja taas vuosien mentyä, kaksin. Onneksi meillä on toisemme. Ja onneksi, ihme kyllä, ihmismieli tekee työtään niin, että syvimmistäkin toiveista voi eräänä päivänä huomata luopuneensa ilman tuskaa tai katkeruutta.

Siltä minusta nyt tuntuu - etten enää edes halua lasta. Järjellä ajatellen tiedän, että varmasti, jos yhtäkkiä olisinkin raskaana, haluaisin odottamaani lasta enemmän kuin mitään muuta. En kuitenkaan aktiivisesti enää halua. Ehkä jokin vipu minussa on jäänyt pysyvästi väärään asentoon, ehkä olen tältä osin rikki: lapset eivät herätä minussa minkäänlaisia tunteita. 

Voin ihailla ystävän lasta, ottaa sen syliin ja leikittää. Esitän kiinnostuneita kysymyksiä raskaudesta ja synnytyksestä ja siitä, miten vauvaelämä on lähtenyt käyntiin. En tunne kateutta, katkeruutta tai epäreiluutta. Mutta teen kaiken kohteliaisuudesta. Kysymykset, sylittelyt ja lahjat ovat hyvän ystävän eleitä. En pidä koirista, mutta ihailen ystävän koiranpentua. En tiedä mitään urheilusta, mutta teen toki lisäkysymyksiä maratoonarille. En kaipaa elämääni exstreme-lajien jännitystä, mutta voin osallistua laskuvarjohyppylahjakorttiin. You get the point. Olen sulkenut itseni ulkopuolelle. 

Vaikea sanoa, onko vipu lopullisesti jumissa. Aika näyttää.

maanantai, 21. heinäkuu 2014

Vauvauutisia

...mutta ei meidän. Ystävät ympärillä saavat lapsia. Nyt ovat vuorossa ne, joiden ei koskaan pitänyt hankkia perhettä. Muistan saaneeni ystävältä epäuskoisen katseen, kun ennustin tämänkin pariskunnan lisääntyvän ennen itseäni. Siitä on nyt useampi vuosi, mutta tiesin näköjään jo silloin.

Meidän tilanteemme on ollut jo pitkään tauolla. Olen näennäisesti tyytynyt osaani. Useampikin tuttu on siitä kautta rantain viime kuukausina kysellyt. Saako kysyä... Olen kiltisti vastannut, että saa, ja kertonut, miten olen ihan hyvässä tasapainossa nyt, etten halua katkeroitua, että elämäni on hirveän hyvää.

Lapsia alkaa olla ympärillä. Kaiken ikäisiä lapsia. Osa on jo yli kymmenvuotiaita, isoja koululaisia. Toiset pikkulapsia. Jotkut taaperoita. Useampikin odottaa vielä hetken tämänilmaiseen siirtymistä. Kuulen vauvauutiset yleensä ensimmäisten joukossa, koska ystävät haluavat ottaa huomioon, helpottaa omaatuntoaan, osoittaa olevansa pahoillaan, vaikkei heillä mitään syytä siihen olisikaan. Jokainen elää omaa elämäänsä. Mikään tai kukaan ei ole minulta pois. Jonotusjärjestelmä ei ole käytössä. Tai sitten minä olen ainoa, joka vahingossa on ottanut vuoronumeron ja seison sivussa katsellen, kun muut marssivat suoraan tiskille.

Minä olen kiva täti, josta lapset tykkäävät, jonka luokse on helppo ja hauska tulla käymään, jonka luota ei haluttaisi lähteä pois.

lauantai, 4. tammikuu 2014

2014

Olemme edelleen lapsettomia.

Luin vuosi sitten kirjoittamani vuoden ensimmäisen viestin ja huomaan, että olisin voinut kirjoittaa saman tänään. Olen kahlannut kriisin pahimmista vuosista tähän hiljaiseen taustahyrinään, oloon, joka satunnaisesti nostaa päätään, mutta suurimman osan ajasta vain on tavanomaista eloa. Lapsettomuus on osa meidän olemassaoloamme, ei enää jotain, mitä vastaan pitäisi aktiivisesti taistella. 

Joskus havahdun siihen, että ajantajuni on erilainen kuin muilla. Ajattelen pitkissä, laajoissa kaarissa, joissa viisi vuotta, kymmenenkin, tuntuu lyhyeltä ajalta. Sellainen minun elämäni on tähän saakka ollut. Mikään ei tapahdu kovin nopeasti. Aika on jokseenkin jäsentymätöntä massaa, jota en itse voi hallita. Olen tottunut odottamaan. Minä, jota kärsimättömäksi väitetään!